Uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä

Pitkästä aikaa meiltä tiedossa kesäkuulumisia. 🙂 Minulle kertyi täksi kesäksi kaikki 6 lomapäivää, joten tämä viikko ollaan sitten Cocon kanssa vietetty melkeinpä kahden kesken ja otettu rennosti. Ensiksi sellainen ilouutinen, että saimme vihdoin ja viimein uuden, tilavamman vuokra-asunnon. Helsingissä majailemme edelleen, mutta uusi sijainti on sen verran syrjäisempi, että lenkkireittejä riittää loputtomasti pelloilla ja luontopoluilla. Ihanaa! En tiedä kumpi tästä luonnonläheisyydestä nauttii enemään, mutta innolla olemme Cocon kanssa uusia polkuja tutkineet. Täyttä luksusta on se, että melkein heti ulko-ovelta lähtee esimerkiksi metsäpolku.

Muutossa on tietysti aina omat haasteensa, ja Cocolla selkeästi on kotiutuminen vielä aivan kesken. Vanhassa kerrostalokämpässä Coco ei esimerkiksi välittänyt mistään rapun äänistä enää hölkäsen pöläystä, mutta nyt muuton myötä on vahtihaukku palannut kuvioihin. Samoin yksinoloharjoitukset joudumme aloittamaan aivan alusta, sillä Coco selkeästi hätääntyy jäädessään vähänkin vieraampaan paikkaan itsekseen. Pienin askelin on tuossa edettävä, mutta uskon optimistisesti, että tämän muuton jälkeinen kotiutuminen sujuu jo vaivattomammin kuin edellinen.

Keskiviikkona käytiin Miian ja Bean kanssa Rajasaaressa riehumassa pitkästä aikaa. Mulla vaan ei valitettavasti sattunut kameraa matkaan mukaan, joten kuvia tuosta reissusta ei ole. Tytöillä oli kuitenkin älyttömän hauskaa ja riehua riitti! Kyllä sen vaan taas kerran huomasi, että noilla rhodetytöillä oli ihan omat juttunsa ja leikkinsä, vaikka muunkinrotuisia kavereita olisi ollut tarjolla.

Eilen sitten käväistiin Danon porukoiden kanssa Klaukkalassa metsälenkillä. Tällä kertaa nappasin Canonin matkaan, ja muutama onnistunut otos tallentui kortille. Tässä parhaat palat:

Riemu

Hippaa!

Paini

Levähdys mustikkapuskassa

Danollekin tuli kuuma

Pelto, valmiina hepuliin!

Life is life! Nanaanaanana!

Kesämiäs Dano

Liitoponi Coco

Pedot pellolla

Parasta!

Kiitos lenkistä Sami ja Dano!

Advertisement

Kauniin ja aurinkoisen vapaapäivän kunniaksi päätimme Cocon kanssa käydä kävellen Rajasaaressa. Silloin kun on vain aikaa ja ilma on mitä loistavin, lenkkiin käyttää mielellään vaikka puoli päivää. Onneksi otin myös kameran mukaan, sillä niin kuumasti aurinko lopulta porotti, että Coco innostui kunnolla uimaan.

Takuuvarma kesän merkki, afrikkalainen ui

Coco rakastaa rantavedessä kahlailua ja hepulointia, mutta kokonaan uimaan sitä on hiukan vaikeampi houkutella. Kepin heitto on kuitenkin yksi melko takuuvarma konsti, sillä Coco rakastaa hakea keppejä uimalla. Hassua, että jos kuivalla maalla Cocolle heittää kepin, sen perään on kyllä ihanaa sännätä, mutta keppiä ei haeta takaisin vaan jäädään pureskelemaan johonkin kauemmaksi. Sen sijaan vedessä Coco hakee kepit yleensä takaisin rantaan asti ja heitettäväksi uudelleen.

Toinen ja melko takuuvarma vaihtoehto, jolla afrikkalaisen saa polskimaan on mennä itse edeltä. Coco tulee kyllä perässä, sillä täytyyhän sen varmistaa, ettei räpiköivä ihminen katoa johonkin. Viime kesänä kun harjoittelimme ihan ensimmäisiä kertoja yhdessä uimista, sain pari kertaa aika mahtavat verinaarmut selkään tai jalkoihin. Cocolle nimittäin iski paniikki ja se höntti yritti kiivetä selkääni turvaan. Ahkeralla matalan veden harjoittelulla päästiin onneksi tuostakin hengenvaarallisesta tavasta ja nyt Coco osaa kääntyä uimaan pois päin pyynnöstä. Noin muuten sillä on onneksi rauhallinen ja oikein hyvä uimatyyli.

Luulen, että valeraskaus alkaa myöskin jo hellittää, sillä rannalla Coco innostui muutamaan kertaan juoksemaan kavereiden kanssa ja jopa hepuloimaan moneen otteeseen. Tai ehkä se oli vain kylmä vesi, joka virkisti neidin mieltä. 🙂 Yllättäen Cocolla riitti taas kosijoita.

”Pysyhän kaukana pyllystä”

Coco näki lokin

Ja takasin päin…

Lopuksi yritin ottaa vielä kauniita poseerauskuvia veden rajassa, mutta kyllä nauratti kun huomasin mitä muistikortille oikein taas tallentuikaan…

Lupaava alku

Mutta sitten…

Että semmosta! Ihana päivä vietettiin ja toivottavasti kesän aikana tulisi vielä monesti yhtä hienoja ilmoja.

Hävettää oikein, että nyt vasta kirjoitan Cocon 2-vuotis synttäripostausken mutta viimeiset rutistukset koulussa ja muut kiireet ovat taas kerran vieneet kirjoitusajan. Pari viikkoa sitten tuli siis täydet 2-vuotta mittariin pienelle kengurulapselleni. Voi kuinka aikuista ja koppavaa sitä nyt ollaankaan! Koirapuistossa sopii lähinnä katsoa nenänvartta pitkin muiden riehumista ja uroksille voi jo huomauttaa ihan kunnolla asiattomuuksista. Tämä kuitenkin johtuu lähinnä juoksun jälkeisestä valeraskaudesta, ja oikeasti Coco on henkisesti vieläkin ihan ipana. Odotellaan siis innolla kesää ja hormonimyrskyn tasaantumista, eiköhän se leikkisä Coco sieltä taas tule esiin.

Pentunostalgiaa synttäreiden kunniaksi!

Tähän väliin on hyvä mietiskellä mitä kaikkea on mahtunut meidän yhteiseen parivuotiseen. Pentuaika oli lievästi sanottuna haasteellista koko perheelle, sillä koira oli ensimmäiseni – eikä ihan helpoimmasta päästä. Jossain puolen vuoden kieppeillä kuitenkin aloin huomata, että sehän tajuaa jotain! Monia asioita on varmasti tehty ihan pieleen, mutta ei sentään kaikkea. Nyt varhaisen aikuisuuden kynnyksellä huomaan ajattelevani usein, että Coco on lopulta varttunut oikein kivaksi ja tottelevaiseksi koiraksi. Arki sen kanssa sujuu hyvin mutkattomasti, jopa kevyestä eroahdistuksesta ollaan päästy sitkeällä työllä eroon. Suurin kiitos Cocon koulutuksen onnistumisesta kuuluu koirakoulu Vision pentu- ja jatkokursseille ja Sarille, joka minut opasti positiivisen vahvistamisen saloihin. Kirjoista lukeminen nyt vaan on niin eri asia kuin kädestä pitäen neuvominen.

Ensikohtaaminen kasvattajan luona

Toinen kiitoksen aihe on se, että Coco on pysynyt todella terveenä. Laskeskelin juuri, että yhteensä ollaan taidettu kolme kertaa käydä eläinlääkärillä koko parivuotisen aikana (jos rokotuksia ei lasketa mukaan). Mitään suurempaa ei ole ollut ja pidän peukut pystyssä, ettei tulisikaan. Kasvattaja Satu on siis tehnyt loistavaa työtä ja voin vain olla iloinen siitä, että molemmat saamme viettää aktiivista elämää ilman jatkuvia vaivoja, joista valitettavasti muilta koiratutuilta usein kuulee.

Näyttelymenestystä emme (vielä) ole liiemmin haalineet. Muutamista mätsäreistä ollaan käyty viemässä koko potti kotiin, mutta virallisissa näyttelyissä taidettiin olla viimeksi vuosi sitten kesällä, huh! Onneksi asia korjaantuu näyttelyaktiivisuuden osalta pian, sillä lauantaina suuntaamme kohti Tampereen KV:ta. Liian suuria toiveita meillä ei kehien osalta ole, mutta olisihan se kiva joskus vähän pärjätä. 😉 Tuleva vuosi varmasti näyttää siltäkin osin suunnan nyt kun Coco on selkeästi aikuisen mitoissaan ja kehittynyt paremmaksi kuin junnuaikana.

Kotimatkalla ensimmäistä kertaa! Jo silloin matkustettiin samalla tyylillä kuin edelleen.

Lisäksi viime vuosi on Cocolla ollut melkoista matkustamista Helsinki-Klaukkala välillä. Hienosti on ipana kuitenkin sopeutunut tähän kahden kodin järjestelyyn ja häntä heiluen on aina menossa kumpaan kotiin tahansa. Sikäli ei siis ole ollut huolta, että Coco jotenkin stressaisi tästä, pikemminkin vaihtelu näyttäisi virkistävän. Luulen, että enemmänkin meillä ihmisillä tekee tiukkaa luopua tuosta höppänästä muutamaksi päiväksi viikossa.  Olen kuitenkin yrittänyt ajatella asiaa niin, että Cocon kannalta ei olisi mitenkään reilua pitää isoa koiraa pienessä yksiössä pitkiä aikoja yksin. Onneksi tämäkin tilanne varmaan helpottaa tulevien vuosien aikana kunhan saan opiskeluni ja työnteon parempaan balanssiin keskenään. Vielä kerran on pakko todeta, että perheeni on korvaamaton apu Cocon kanssa, sillä muuten kuvio olisi melkolailla mahdoton. Onneksi heille kakkoskotina toimiminen ei näyttäisi myöskään kauhean epämieluisalta. Isäni jopa vitsaillen ehdotti viimeksi kun hain Cocon Helsinkiin, että pitäisikö sille hankkia oma kännykkä kuulumisten vaihtoa varten. 😀 Heh!

Ja tältä viikolta poseeraus Rajasaaressa. ❤

On se vaan hyvä koira. Myöhässä onnittelut muillekin C-pennuille!

 

Pääsiäinen vietettiin – yllätys yllätys – Klaukkalassa. Pitkä viikonloppu sujui rauhallisesti lenkkeillen ihanassa keväisessä ilmassa. Cocolla on toinen juoksuviikko, joten pientä alakuloa on ilmassa. Metsässä hormonihöyryt onneksi unohtuvat ja kenguru keskittyy olennaiseen:

Selkeästi hajut kiinnostavat normaalia enemmän ja niitähän metsissä riittää! Onneksi täällä törmää ohikulkijoihin ja muihin koiriin äärimmäisen harvoin, vaikka metsiä ei olekaan enää niin paljon jäljellä kuin aikaisemmin… Uskaltaa siis juoksuttaa juoksunarttuakin irti, vaikka ainahan siinä omat riskinsä on olemassa. Cocolla jäi onneksi korvattomuus- ja huiteluvaihe vain tilapäiseksi ja nyt on taas mennyt pitkään hirmu hienosti! Coco pysyttelee koko lenkin ajan näköetäisyydellä, tulee pyydettäessä luokse eikä karkaile edes riistan perään niikuin aikaisemmin talvella. Tosi hieno juttu 🙂

Tänään otettiin vähän poseerauskuvia etupihalla kun säädettiin kameraa ja sattui paistamaan niin ihanasti aurinko. Muutama ihan kiva ja onnistunutkin saatiin! Älkääpä välittäkö hassuista väreistä.

Maalla voi näyttää vähän maalaiselta 😉

Jäätiin sitten yöksi Klaukkalaan kun maanantaisin ei ole luentoja koulussa ja töistäkin sattui olemaan vapaata. Parasta tässä tietysti oli se, että aamulla paistoi upeasti aurinko ja oli niin lämmintä, etten vaivautunut pukemaan lenkille edes pipoa tai hanskoja. Eikä palellut! Hiki melkein lensi metsässä tarpoessa. Lunta kuitenkin on vielä paljon ja ilmojen lämmettyä se on pehmennyt paikoin ihan sohjoksi tai ainakin todella upottavaksi. Kamerankin muistin napata mukaan, ja kyllä se vaan niin on että hyvä valo on hyvien kuvien edellytys. Kun on riittävän hyvät olosuhteet, saa melkein vahingossakin ihan loisto-otoksia. Tässä vähän fiilistelyä meidän aamulenkiltä, enjoy! 🙂

Hankea riittää vielä

Coco poseeraa

Välillä mentiin täysii

Pois alta risut ja männynkävyt, Stitch tulee!

Ja sitten malttoi vielä hetken poseerata…

Ei voisi paljoa paremmin päivä enää alkaa!

 

Kirjoittelen taas pitkästä aikaa kun sain vihdoin kameran käyttöön ja päästiin valoisan aikaan lenkille. Vähän on ollut hiljaiseloa niin blogin puolella kuin muutenkin, oikeastaan ollaan elelty tasaisen tylsästi tekemättä mitään raportoimisen arvoista. Suurin syy tähän on omat työ- ja koulukiireeni. Coco viettää melkein yli puolet ajasta nyt vanhempieni luona, sillä itselläni on kalenteri ja kädet täynnä hommaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen kamalan onnekas tuossa suhteessa… Eipä ole kaikilla paikkaa, johon uskoa koira hoitoon moneksi päiväksi kerrallaan. Varsinkin kun tiedän, että Coco on siellä aivan yhtä kotonaan kuin täälläkin, jos ei jopa enemmän. Onhan oma piha, jota vahtia ja paljon tilaa muutenkin.

Aikaisemmin alkuvuodesta käytiin Cocon kanssa myös luustokuvissa. Cocolta kuvattiin siis lonkat, kyynärät ja osa selästä. Jännitin kuvaamista ihan kamalasti, koska kyseessä on kuitenkin isokokoinen rotu, ja siksi luusto-ongelmat olisivat erityisen ikäviä ja elämää rajoittavia. Itse kuvaustilanne sujui oikein mallikkaasti, Coco nukahti helposti ja nopeasti, heräsi hyvin ja oli muutenkin tosi urhoollinen koirapieni. Kuvanneen eläinlääkärin arvio lohdutti heti, mitään syytä huoleen ei selkeästi ollut ja kaikki näytti siltä kuin pitikin. Lopulliset tulokset kennelliitosta vahvistivat arvion. Selkä oli ainakin kuvatulta osalta puhdas ja siisti. Lonkat A/A ja kyynärät 1/0. Ihan mahtavaa!

Lenkkeilyn suhteen ollaan oltu vähän laiskoja. Täällä Helsingissä kun on todella rajoitetusti paikkoja, missä koiraa uskaltaa juoksuttaa vapaana. Kavereitakin ollaan treffattu harmittavan vähän. Onneksi Klaukkalassa Coco pääsee säännöllisesti riehumaan Dano-poikaystävänsä kanssa. Eilen kun päästiin sitten pellolle, oli pienen afrikkalaisen riemu rajaton vaikka ei kavereitakaan ollut matkassa. Hanki kantoi suurimmaksi osaksi riittävän hyvin ja vaikka hetkellisesti saattoi upottaa, ei se menoa hidastanut – päinvastoin! Siitähän vasta hepuli syntyi.

Pariin kohtaan oli ehtinyt sulaa jo kunnon lammikot, ja niihin piti tietysti mennä kahlaamaan, vaikka vesi oli jäähileistä ja varmasti tosi kylmää. Ihme vesikoira tuo Coco kyllä. Ja hassua kun välillä se osaa olla niin hienohelma, mutta toisinaan taas tuollainen vesipeto rämäpää. 🙂

Ja kyllä se aika tuntuukin kuluvan nopeasti! Melkein tarkalleen kuukauden päästä täyttää Coocos jo 2 vuotta! Ajatelkaa! Juurihan tuo pieni ruttuinen piraija meille saapui pahvilaatikossa. Kohta aletaankin olla jo lähellä aikuisen koiran ikää. Selkeästi Cocolle alkaa myös muodostua semmoista aikuisen itsevarmuutta ja tyyneyttä. Jokaisesta jutusta ei tarvitse enää hötkytä ihan niin paljon. Suurimman osan ajasta meno on kuitenkin edelleen kuin pikkupennulla, katsokaa vaikka:

Kyllä sitä vähän seesteisempääkin kuvamateriaalia tallentui muistikortille, siitä pari todistetta:

Upottaa

❤ ❤  ❤

Tänään herättiin mahtavaan auringonpaisteeseen ja pikkupakkaseen. Tuumasin että jes, paras mahdollinen lenkkikeli! Siispä lämpimästi päälle, kamera matkaan ja suunta kohti peltoja.

Ei ollakaan uskallettu lenkkeillä pelloilla nyt vähään aikaan, koska ikuisesti jatkunut sade on muuttanut ne tulviviksi mutameriksi. Nyt pakkasen turvin kuitenkin uskaltauduttiin sänkkärille ja onneksi mentiinkin: Cocolla oli niiin hauskaa ja yksinkin olisi jaksanut juosta vaikka kuinka paljon.

 

Meillä on myös ollut havaittavissa ajoittaista korvien katoamista (ts. Cocoa kiinnostaa puput ja peurat ym. metsäneläimet paljon enemmän kuin muu lenkkiseurue ja tyyppi päättää välillä kadota ihan pokkana kymmeneksi minuutiksi pikku saalitusretkelle). Tässä pari päivää sitten Coco aiheutti mulle ihan kamalan sydänkohtauksen kun otti hatkat pupun perään juuri kun oltiin tulossa metsästä kotitien varrelle. Onneksi sillä kertaa ei tullut autoja ja selvittiin säikähdyksellä. Nyt vahingosta (vähän) viisastuneena päätin, että juoksutus hoidetaan vastedes semmoisessa maastossa, missä lähimpään tiehen on turvallisen pitkä matka.

Sanokaa pliis mulle, että tää Cocon ”olen hullu ajokoira” vaihe menee pian ohi! Haluan järkevän ja helposti vapaanapidettävän koirani takaisin…

Hitsin risu tuli naaman eteen

Muuten meille kuuluu hyvää, ja pari viikkoa sitten vaivanneesta kennelyskästä on toivuttu jo jonkin aikaa sitten. Joulunaika ollaan vietetty pääsääntöisesti Klaukkalassa vanhempien kotona, jossa Coco saa toteuttaa itseään vahtimalla pihaansa, nukkumalla puoleenpäivään ja tietysti syömällä paljon hellämielisten vanhempieni tarjoamia herkkuja. Jouluaaton Coco vietti hoidossa poikaystävänsä Danon perheen luona. Kiitos heille vielä hyvästä huolenpidosta ja kärsivällisyydestä! Lisäksi ollaan sitten lenkkeilty pitkiä lenkkejä, ja kyllä tulee ikävä taas Klaukkalan lenkkimaastoja kun joululoman loputtua palaillaan Helsinkiin.

Huomatkaa muuten Cocon uusi punainen fleece, joka saatiin joululahjaksi (nyt seuraa pieni Hurtan mainospuhe, skippaa ken tahtoo). Meillähän oli samanlainen ruskeana jo aikaisemmin, mutta se jäi lopulta pieneksi kun tyttö kasvoi suureksi. : ) Tuo fleece on mielestäni kuitenkin älyttömän monikäyttöinen ja meillä ainakin toimii melkein säällä kuin säällä. Se nimittäin lämmittää koleista syyskeleistä aina pikkupakkasille asti tarpeeksi, toimii sadetakkina, suojaa tuulelta ja peittää myös koko rintakehän ja mahanalusen (mikä rhodeilla on oman kokemukseni mukaan ainakin hentokarvaista jos ei sitten kokonaan kaljua). Kovemmilla pakkasilla on sitten käytössä toppapomppa tai vastaava. Ainoa huono asia tuossa fleecessä on nuo takajalkojen kumpparit, ne eivät asetu ollenkaan oikeisiin kohtiin ja kiristävät inhottavasti nivusissa. Onneksi tuo pysyy aika hyvin päällä ilmankin.

Cocolla oli tänään hirmuvauhti päällä, ja muistikortille tallentui taas kerran muutamia hieman… noh, mielenkiintoisia otoksia. Tässä parhaimmistoa:

Liitoponi

Mutta mikä on tämä kummallinen kaulanahkaolento? Ei ainakaan rhodesiankoira nimeltä Coco… Voi apua! 😀

No comments…

Ja loppuun vielä KorvaKoira ❤

Koulu loppui ja alkaneen joululoman kunniaksi käytiin hiekkamonttuilemassa Miian & Bean kanssa. Tytöillä oli tietysti hurrrjat juoksukisat ja painimatsit, omistajilla taas hyvät naurut. Nuo kaksi kyllä ovat semmoinen ”äly ja väläys” -parivaljakko, että ei siinä voi muuta kun katsoa ja nauraa niiden kohellukselle. Kamerakin oli mukana, mutta eipä oikeen meinannut pysyä tyttöjen vauhdissa. Vähän vettäkin alkoi tulla, joten kuvaaminen loppui taas lyhyeen. Toivoisin sitä lunta, pikkupakkasia ja valoa!

Oikeasti ei millään meinaa uskoa, että nyt on jo jouluviikko. Katsokaa nyt tätäkin ihmettä: kaksi rhodea lammessa.

Riehukuvia tallentui myös vaikka millä mitalla, mutta yllättäen onnistuneita olivat vain nämä sivistyneet paikoillaankökötykset tai poseeraukset. Näin meillä joulukuussa, Coco biitsillä!

Kaunis Bea

Sitten vielä me. ”Sano muikku!”

Kiva päivä taas ja Coco makaa sikiunessa pienellä kerällä. Missio koiranväsäytys onnistui siis paremmin kuin hyvin!

Käytiin Cocon kanssa näin maanantaisen vapaapäivän kunniaksi peltolenkillä ja samalla testailin lainakameraa. Kuvaaminen oli kuitenin jokseenkin mahdotonta outojen sää- ja valoilmiöiden takia. Välillä paistoi mustien pilvien lomasta ja välillä sää muuttui pimeäksi ja synkäksi. Muistikortille tallentui siis lähinnä ruskeita epätarkkoja myttyjä kirmaavasta koirasta, mutta pari maisemakuvaa sentään saatiin tuliaisiksi.

Loikka!

Aurinko kurkisti hetken pilvien lomasta

Myrsky tulee…

Lenkkipolku ja uhkaavat pilvet

Itsehän en pääse lauantailenkeistä useinkaan nauttimaan, sillä opiskelu + työssäkäynti tarkoittaa väistämättä viikonloppujen uhraamista. Onneksi ihanat vanhempani (ja tietysti Minna & Dano) huolehtivat Cocon lauantaiviihdykkeistä, ja tämmöisiä mahtavan tunnelmallisia kuvia tallentui viime viikonlopulta! Tulisikohan sitä luntakin jo kohta?

Coco on niin neiti miehekkään Danon rinnalla

Loikka!

Rymy!

Kaunein Coco ❤

Käytiin myös tänään Cocon kanssa vähän poseeraamassa erästä lehtiartikkelia varten, mutta kerron siitä lisää, jos onnistun saamaan kuvia käsiini. ; )